Elämä on...

Oon viimeksi näköjään kirjottanu ihan pääosin positiivisella mielellä... Hurjaa miten tämä elämä pyörittää...

Sain neuvon kirjottaa asiat, saa näin käsiteltyä mieltä painavat jutut, vaikkein niitä julkaisikaan ikinä koskaa millonkaa... Pitkään oon jo miettiny, ja nyt minä kirjotan..

Huomenna on se päivä. Päivä, tai oikeastaa aamu jolloin Lennun elämä loppuu. Ja niin loppuu Kallenkin. Molempien lähtöön on syyt, Lennun lähtöön ehkä helpommin hyväksyttävät ja selitettävät, Kallen lähtöön enemmän sellaiset, että meidän oma porukka tietää ja ymmärtää. Syyt joita en haluaisi perustella kenellekkään koska sen tietää, niin lohdutonta kuin se onkin, että ne on oikeat ja hyvät.

Jokatoiselle kuoppaa kaivaa joka toiselle ei... menee ihan kirjaimellisesti näin. Tuntuu että sydän raastuu irti rinnasta, pakahtuu kyyneliin. Toivoo että aikaa voisi kääntää taaksepäin... Ei se auta..Kumpikin on vielä nuoria, ei se saisi mennä näin. Ikuisesti varmaan syytän itseäni Kallen kanssa tekemistäni virheistä. Niin kuin en kaikkien kanssa virheitä tekisi... Itku kipu ja suru iskee kuin tsunami kuunaan aina heikkona hetkenä ja tuntuu että musertuu sen alle... Kuitenkin pitää yrittää nauttia näistä viimeisistä hetkistä, kun enempää ei ole enää tiedossa. Menee hetkiä ettei asiaa mieti, hetkiä jotka on hyviä, naurattaakin... sitten se hiipii taas, kulman takaa ja iskee. Maalaisjärki auttaa jaksamaan, nostaa ylös kun suru meinaa musertaa, työ auttaa viemään ajatuksia pois..

Mutta kuitenkin, kun minä huomisesta selviän, niiin on se paljon,... On ne kuitenkin, jokainen, omalla tavallaan tärkeitä ja rakkaita...
Nyt minä lähden viimeisen kerran koko porukan kanssa lenkille...